Mikä viikko takana. Kuvia ei ole, sillä kaiken kiireen keskellä niiden ottaminen jäi vähemmälle ja kaiken naurettavuuden huippuna pitää kai myöntää, että oma koneeni ei toimi. Kaadoin perjantai-iltana näppäimistön päälle teeni ja sen jälkeen ei ole pienintäään hurahdusta kone ilmoittanut elossa olemisellaan. Kai kovalevyn saa pelastettua, mutta muuten taitaa aika turha toivo olla että kone toimisi samalla tapaa kuin ennen, mikäli siis toimii ollenkaan mitä kehtaan epäillä. Onneksi on sukulaiset jotka hiljalleen ovat alkaneet tutustua internetin ihmeellisyyksiin, joten onnistuu se blogin päivittäminen näinkin. Tosin ilman kuvia.
Viikko meni kaikin puolin hyvin, näyttö oli ja meni, mutta hengissä selvisin. Selvisin jopa lauantaityöpäivän hengissä, vaikka kiirettä piti eikä väliin aina ehtinyt kissaakaan sanoa kun piti ottaa uutta asiakasta tai paketoida lahjoja. Onneksi työkaverit on mukavia, pieniä mokia sattuu aina välillä kaikille eikä mikään ollut ylitse pääsemätön. Osasin jopa neuvoa asiakkaita ihan oikein kun jotain ne kysyivät!
Tajuaa hiljalleen itsekin, että kehitystä on kuin ihmeen kaupalla tapahtunut sillä alunperin paketteihin tulevat rusetit olivat juuri sen näköisiä kuin ekaluokkalainen olisi ne tehnyt, mutta nyt ne näyttää jopa oikeasti hyviltä ja siltä kuin pitää.
Myös jos asiakas kysyy tiettyä astiastoa tai jotain tietyn kuosista tyynyliinaa, tiedän heittämällä mitä tarkoitetaan. Ihan mieletöntä, oon ollut vasta neljä viikkoa siellä ja silti pärjään omasta mielestäni ihan oikeasti hyvin.
Kaksi viikkoa kuudesta jäljellä, aika on mennyt ihan uskomattoman nopeasti, mikä on toisaalta hyvä sillä karmaisevaakin karmeampi koti-ikävä on ollut todella paljon pinnalla pari viikkoa jo, ellei peräti koko aikaa minkä täällä on ollut. Kaikki kaverit on kaukana, eikä kaikki aina ymmärrä vitsejä samalla tavalla kuin vaikka koulussa. Mulla on ikävä niitä idiootteja sieltä, enkä häpeä sitä myöntää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti