Ensimmäinen viikko takana, pienellä paniikilla maanantaina töihin suuntasin porukoiden kyydillä sillä ei ollut mitään tietoa mitä olisi pitänyt odottaa. Loppujen lopuksin jouduin toteamaan, että jännittäminen oli ehkä se turhin asia mitä vain saattoi olla, kaikki ovat ihan mielettömän mukavia ja vaikka oon vasta viikon siellä pyörinyt, tuntuu että olisin ainakin sen kuukauden siellä jo ollut. Käsittämättömältä se tuntuu, mutta totta se on. Joka päivä on erilainen, viiden päivän aikana oon ehtinyt kiivetä katonrajaan, hinnotellut, purkanut kuormaa, nauranut, syönyt ehkä maailman parasta kana-taco salaattia, käsitellyt yli 600 euron arvoisia hyllyjä ja 200 euron lautasia sekä itse Anu Pentikin maalaamia astioita sekä tekemiä kukkia jotka ovat olleet Anun näyttelyssä.
Mutta jännintä tässä on se, että nyt ensimmäisen viikon aikana oon tajunnut kuinka kova ikävä ihmisiä voi vaan tulla. Mulla on ikävä jopa koulua, sitä kun piti olla jo kahdeksalta istumassa oranssilla sohvalla kahvimukin ja leivän kanssa vaikka koulu alkoi vasta yhdeltätoista.
Ensimmäisen päivän aikaansaannokset, hommaan sisältyi myös pöytien tyhjennys heti aluksi.
Parilta seuraavalta päivältä, sängynlaittoa jouluisempaan kuosiin ja kuorman purkua. Sekä paljon kahvia.
Lisää kuorman purkua, hiemuinen määrä joulukoristeita ja kynttilänjalkoja jotka piti ruuvvata yhteen. Ja Empun kanssa leikittiin kukkaistyttöjä kun purettiin kuormaa. Ja Emppu on yksi jouluajan myyjistä Pentikissä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti